Usko, toivo ja rakkaus
Seurakuntajuhlassa 3.3.2019 pidettiin kolme puheenvuoroa uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
Toivo
”Eläkkeelle jäämistä minun ei tarvitse miettiä”. Pöytätoverini katsoi ikkunasta ulos, silmätkin taisivat mieheltä kostua. Hänellä oli lääkärin vahvistama tieto fataalista sairaudesta, siis yhtä kuin kuolemantuomio. Noin sanottuaan hän katsoi minuun ja totesi: ”Mutta viimeisenä kuolee toivo.”
Viimeisenä kuolee toivo. Totta. Tuon ajatuksen ensimmäistä kertaa muotoillut onnistui pukemaan sanoiksi hädässä olevan ihmisen perimmäisen mielentilan aina ja kaikkialla. Toivo paremmasta sammuu vasta kuin elämä sammuu. Siihen saakka ihminen toivoo, vaikka järki sanoo, ettei se kannata.
Apostoli Paavali sanoo kirjeessään Korintin seurakunnalle: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13). Viimeisenä kuolee toivo. Usko, toivo, rakkaus – mutta suurin niistä on rakkaus. Ovatko nämä kaksi yhtä aikaa totta? Tulikohan Paavali miettineeksi asian aivan loppuun saakka?
Jos puhutaan Jumalan rakkaudesta syntiseen elämän viimeisellä tai iankaikkisuuden ensimmäisellä portilla, eikö kyse siinäkin ole toivosta? Toivosta siitä, että Jumala on, ottaa vastaan ja että hän rakastaa juuri minua. 1. Pietarin kirjeessäkin painotetaan, että herättämällä Jeesuksen Kristuksen Jumala on antanut meille ”elävän toivon” (j. 3), sekä kehotetaan meitä panemaan ”täysi toivomme” armoon, joka Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä meille annetaan (j. 13). Ja sanoo Paavali itsekin toisaalla, että hän ponnistelee kohti maalia ja että Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan osallistumalla hänkin ”ehkä saa myös nousta kuolleista” (Fil. 3:11). Kyllä Paavalikin siis myönsi toivovansa.
Haluan nähdä uskon, toivon ja rakkauden kolminaisuudessa vastaavuuden Jumalan kolminaisen olemuksen kanssa. Me uskomme Jumalaan, kaikkivaltiaaseen isään. Pyhä Henki ohjaa ja innostaa meitä elämään niin kuin kristityn kuuluu – tai ainakin yrittämään sitä uudelleen ja uudelleen. Mutta ilman Kristusta me emme tuntisi häntä, johon uskomme. Ilman Kristusta meillä ei olisi esimerkkiä siitä, mitä Jumalan rakkaus oikeasti on, miten Jumala uhrasi itsensä ihmisen hyväksi. Vastaavalla tavalla toivo ikään kuin liimaa uskon ja rakkauden toisiinsa. Usko ei ole uskoa ilman toivoa, sillä jos toivoa ei tarvita, kyse on täydellisestä tiedosta – tai täydellisestä tietämättömyydestä. Rakkaus on merkityksetöntä sanahelinää ilman toivoa, ilman näkyä siitä, että rakkaus voi muuttaa maailmaa, ihmisiä ja asioita paremmiksi. Toivo on rakkauden uloshengitystä, aamupuuroa, kunnon kohotusta, innovaatiota ja ihmelääkettä.
Meidän täytyy kristittyinäkin toivoa, koska tiedämme, että meidän elämässämme on runsain mitoin epävarmuustekijöitä. Jos meillä ovat asiat nyt hyvin, tiedämme jokainen, että tuota pikaa ne voivat olla aivan toisin. Tilanne voi muuttua sekunneissa. Elämän lanka on kovin hauras. Mutta viimeisenä kuolee toivo, toivo siitä, että tuli mitä tuli, joskus jossakin kaikki on taas hyvin. Että olemme kerran siellä missä kristityn toivo on muuttunut näkemiseksi ja ymmärtämiseksi.
Toivo voi myös kadota elämästä. Jos ihminen on lakannut toivomasta mitään, hänestä on tullut oman elämänsä kaikkivaltias, se, jolla on itsessään kaikki tarpeellinen. Toivottoman ihmisen mieli on sokeutunut ja kääntynyt vain itseensä. Ihmisestä on tullut hänen oman elämänsä jumala. Ja se on sekä surullinen että vaarallinen tila. Samaa voi sanoa myös toivosta, joka on vääristynyt. Vaikka asiat ovat minulla nyt hyvin, toivon että ne olisivat oikeastaan vielä paremmin. Tällaiselle toivolle on ihan oma nimikin: ahneus. Ahneuden synti on syy isoon osaan niistä kauheuksista, jotka maailmaamme riivaavat joka päivä jossakin.
Jos me sammutamme ihmiseltä toivon, sammutamme myös sekä uskon että rakkauden. Suistamme hänet ahneuteen ja itsensä jumalointiin. Kristittyinä ja eritoten seurakunnan työntekijöinä meidän kutsumuksemme ja velvollisuutemme on pitää yllä toivoa. Mutta ei tietenkään mitä tahansa toivomista vaan kristityn toivoa, sitä toivoa, jolla on perustansa uskossa ja arkinen sisältönsä rakkaudessa, nöyryydessä ja kohtuudessa. Jos haluamme, että seurakunta on uskon ja rakkauden yhteisö, sen pitää väistämättä olla myös toivon yhteisö, toivon, joka ei sammu niin kauan kuin elämä on meissä.
Siksi seurakunnan joka puolella kirkossamme tulee kysyä itseltään, miten meistä täällä tänään näkyy se, että olemme toivon yhteisö.
Kai Peltonen
hiippakuntadekaani
… suurin niistä on rakkaus
Rakkaudesta on puhuttu ja kirjoitettu varmaan enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Rakkaus on keskeinen teema elokuvissa, kirjallisuudessa ja viihdemusiikin alalla. Rakkautta on lähestytty monesta näkökulmasta, on kuvattu rakkauden kaipuuta tai rakkauden tunnetta, pettymystä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Jokaisen ihmisen syvin toive on kuitenkin saada osakseen rakkautta. Tätä puheenvuoroa miettiessäni minusta tuntui, että rakkaudesta on sanottu jo kaikki mahdollinen.
Ajattelin kuitenkin lähestyä teemaa ammatillisesta näkökulmasta kysyen: Kuuluuko rakastaminen myös ammatilliseen toimenkuvaan? Näin voidaan ajatella silloin, kun työtehtäviin kuuluu ihmisten kohtaaminen tunnetasolla. Ohjeita rakastavaan kohtaamiseen löytyy myös raamatusta. Eräänä keskeisenä ohjenuorana voisi tällöin olla Rakkauden kaksoiskäsky, johon voidaan tiivistää Jumalan antamat lait. Käsky kuuluu kiteytettynä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:24 -40)
Maallikkona mieleeni nousee kuitenkin kysymys, voiko rakkaus Jumalaan tai lähimmäiseen syntyä käskyn seurauksena? Eettistä toimintaamme ohjaa omatunto, joka rakentuu kasvuympäristömme vaikutuksesta jo varhaisten kasvuvuosien aikana. Jos meihin on suhtauduttu ankarasti, sisäistämme tämän suhtautumistavan ja omastatunnostamme tulee ankara ja vaativa joko itseä tai muita kohtaan. Jos emme noudata sen käskyjä, se saattaa kalvaa mieltämme ja herättää tuskallisen häpeäntunteen. Häpeää välttääksemme joudumme alistumaan omantunnon vaatimusten edessä. Jos rakastamisen lähtökohta on vaativan omantunnon käsky, rakkaus ei välttämättä lähde sydämestä. Laki ja vaatimus antavat oikean suunnan toiminnallemme, mutta aito rakkaus muita kohtaan voi nousta vain rakastettuna olemisen kokemuksesta. Rakastamisen taidon lapsi omaksuu useimmiten jo lapsuudessaan vanhemmiltaan tai muilta läheisiltä.
Silloin kun rakastaminen koetaan omantunnon käskynä, muut mahdolliset tunteet on työnnettävä taka- alalle. Meillä ei ole varaa tunnistaa pettymystä tai kiukkua lähimmäistä kohtaan, vaan koetamme elää ikään kuin lintukodossa. Suljemme silmämme suhteen nurjilta puolilta, jolloin todelliset tunteet kätkeytyvät idealisoinnin taakse. Olenkin miettinyt, miten armon läsnäolo voisi tavoittaa henkilön, joka noudattaa rakkauden käskyä kirjaimellisesti ja kätkee todelliset tunteensa itseltä ja muilta? Syvin rakkauden kokemus syntyy vain Jumalan ja myös ihmisten armahtavan katseen alla. Armo tulee eläväksi vasta silloin, kun voimme tunnistaa rehellisesti todelliset tunteemme ja puutteemme ja koemme tulevamme niistä huolimatta hyväksytyksi.
Mietin myös, miten ihmissuhdetyötä tekevä säilyttäisi työkykynsä vaativassa työssään monenlaisten odotusten ja paineiden alla. Riittävätkö hänen voimansa tuntemaan ammatillista rakkautta ihmisiä kohtaan, jos häneen kohdistetaan aina uudelleen odotuksia, joihin hänen on mahdoton vastata? Nykyään on alettu puhua Rakkauden kaksoiskäskyn lisäksi myös Rakkauden kolmoiskäskystä. Kolmoiskäskyssä painotetaan Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen lisäksi rakkauden kohdentamista itseen. On tärkeää tunnistaa oma arvo ihmisenä ja työntekijänä ja oppia huolehtimaan myös omista tarpeista muiden huomioimisen ohella. Erityisen tärkeää on osata vastata valikoiden itseen kohdistuneisiin toiveisiin ja löytää oman jaksamisensa rajat. Rakastetuksi itsensä kokeva ja itsestään huolehtiva työntekijä voi parhaiten välittää kristinuskon keskeistä sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta.
Riitta Hyrck
psykoanalyytikko, eläkeläinen
Usko
Kirjailija Joel Haahtela puhui seurakuntajuhlassa uskosta ilman kirjoitettua puhetta. Uskosta on sanottu Raamatussa näin: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Kirje heprealaisille 11:1. Voit löytää lisää uskosta, toivosta ja rakkaudesta Raamatusta. Raamattu on myös netissä.