- Retriitit
- Aikuisrippikoulut
-
Blogit
- Olet aina mielessä, iskä
- Keskustele kirjasta
- Taidokasta pop-musiikkia ja virsiä kanteleella Yhteisvastuukeräyksen hyväksi
- Eri korkeuksilla olevat pilvet
- Kiitos sinulle, vapaaehtoinen!
- Kala sahaa pullo hiiri e tampere
- Kirkon perheneuvontaa Suomessa jo 80 vuotta
- Ihmisen rajallisuudesta
- Kesätöissä kotiseurakunnassa
- Naiset rauhaa rakentamassa
- Raamattutyön tuulahduksia meiltä ja maailmalta
- Kirkkoherran pääsiäistervehdys 2024
- Pääsiäinen menee tunteisiin
- Viron kirkko versoo
- Äänelläsi on pitkä vaikutusaika
- Kirkkolapaset
- "Älkää unohtako toisianne"
- Kirkkonummen historia ja nykyaika mukana piispainkokouksessa
- Oivalluksia rakkaudesta
- Paastoblogi
- Välittämisen ammattilaisena
- Mietteitä veteraanipäivän illalla
- Sodan varjoissa toivon ylläpitäminen on tärkeää
- Toivon lähteillä
- Musiikkityön uusia tuulia
- Kehdon äärellä
- Pyhä tanssi
- Pieniä ja suuria arkienkeleitä
- Saavutettavaa, esteetöntä ja turvallista evankeliumia
- Sen tien kulkija
- Kipu sisimmässä
- Diakoniaa Kirkkonummella
- Siviilipalvelusvelvollisena seurakunnassa
- Rento yhteisömessu
- Loikkasimmeko kotisohvalla?
- Kun jäljellä on vain yksi kertomus
- Onko sinulla ikävä
- Eteisestä kotiin
- Luottamuksen juhla
- Minä lähetän sinut!
- Mitä on rakkaus?
- Bäng!
- Päästä meidät pahasta
- Armoa äidillekin
- Usko, toivo ja rakkaus
- Me menemme nyt Jerusalemiin
- Jeesus-lapsen kädet
- Minun kirkkoni
- Mihin pappia tarvitaan?
- Kohti uutta
- Kaikkien äitien esikuva
- Uuden ihmettelyä
- Aamun sanansaattajat
- "Mitä haluat minun tekevän sinulle?"
- Sytytän kynttilän
- Enkeliovi
- Lohtu
- Tulkaa kaikki!
- Hartauksia ja saarnoja
Kun jäljellä on vain yksi kertomus
Entisestä Itä-Berliinistä syntyisin oleva Jenny Erpenbeck kirjoittaa tietoisuuteemme vuonna 2015 iskeytyneestä pakolaiskriisistä ja sen keskellä elävistä, niin Eurooppaan saapuneista kuin täällä jo asuneista ihmisistä kirjassaan Mennä, meni, mennyt (suom. 2019). Kirjailija kertoo saksalaisesta, eläköityneestä professorista, joka tutustuu pakolaisiin ja saa kuulla heidän kertomuksiaan. Monet ovat saapuneet sodan keskeltä. ”Ongelma piileekin siinä..., että koetut tarinat ovat painolastia, jota ei voi heittää pois, kun taas ihmiset, jotka voivat itse valita tarinansa, päättävät mistä tarinasta pitävät kiinni”, professori pohtii.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, meidänkin omana pitämäämme tarinaan on tunnetuista syistä ilmaantunut säikeitä, joita emme kenties olisi siihen halunneet. Moni meistä oli ehtinyt tottua siihen, että saatoimme - ainakin kuvitelmissamme - valita mikä on se kertomus, jonka kautta mieluiten hahmotamme oman itsemme ja paikkamme maailmassa. Saatoimme vaikkapa käydä missä milloinkin huvittaa, tavata ihmisiä, päättää mitä tavoittelemme, valita mistä luovumme, valita jopa sen mihin ylipäänsä uskomme. Nyt tällainen ylellisyys on haihtunut, tarinamme pintakerrokset pyyhkäisty pois, ja se mitä alta paljastuu, ei enää ole hallittavissamme.
Menetystämme ei kuitenkaan voi verrata sotatilan olosuhteisiin ja seurauksiin, kuten esimerkiksi pakolaisuuteen. Silti kokemuksemme maailmasta on jotenkin järkkynyt. Oman tarinamme rivit ovat alkaneet kaatua vinoon, eikä meillä tunnu olevan keinoa oikaista tekstiä. Kokemuksen voisi ilmaista niinkin, että se mitä olemme ikään kuin vältelleet elämässämme, alkaa vääjäämättä saavuttaa meitä.
Jos itsekseen karanteeninomaisissa oloissa hiipuva ikäihminen, työnsä ja toimeentulonsa puolesta pelkäävä yrittäjä, etäkoulunsa kanssa takelteleva nuori tai ihan kuka tahansa meistä joutuu luottamaan vain oman ohenevan tarinansäikeensä kestävyyteen, tilanteemme on todella aika synkkä. Sitä vastoin, kun kertyneen painolastin voi tavalla tai toisella jakaa, on uudenkin luvun aloittaminen elämässä helpompaa.
Onko ihmisenä olemisen kertomuksia lopulta vain yksi? Onko tämä tarina sittenkin yhteinen?
Terho Haataja
kappalainen