Kipu sisimmässä

”Yksinäisyys on sitä, että me emme kykene pitämään seuraa toiselle ihmiselle tai jollekin joka on meidän sisimmässämme.”

Lainaus on portugalilaisen kirjailijan José Saramagon teoksesta Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012). Moniulotteisen ja vaikuttavan romaanin päähenkilö käy muiden tapahtumien ohessa vuoropuhelua jo kuolleen runoilijan kanssa. Keskustelujen lomassa runoilija toteaa monen elämään kuuluvan asian näyttävän toisenlaiselta ”tältä puolelta katsottuna”.

Myös kuluneen koronavuoden näkökulmasta katsottuna moni asia on todella muokkautunut, muuttanut ikään kuin olomuotoaan. Varsinkin yksinäisyyden alakuloinen tihkusade on tuntunut tihentyneen ja kuorruttaneen alijäähtyneen sisimpämme tilaan, joka tunnetusti tekee matkanteosta raskasta. Pahimmillaan yksinäisyys tuntuu sisäisenä kipuna ja painostavana eristyneisyyden kokemuksena.

Puhuessamme koronavuodesta näytämme liittävän toisiinsa kaksi asiaa: viruksen, jonka olemassaolo ja jota vastaan taisteleminen yhdistää ja samalla – paradoksaalisesti – erottaa meitä toisistamme sekä tapamme hahmottaa ajan kulumista vuodenkierron mukaan. Vuoden päivät virallisesti taudin kanssa elettyämme pohdimme jo tiedostamattamme tulevaa. Viimeisin vuotemme on ollut koronan määrittämä, tulisiko seuraava jo muistuttamaan hieman enemmän kaikkea sitä, mitä kaipaamme, mikä tuntuu joinakin päivinä kuin unelta, etääntyvältä muistolta.

Lykkääntyvien suunnitelmien, avoimeksi jäävien skenaarioiden, luopumisen surun ja epätietoisuuden keskellä tarvitsemme entistä enemmän toinen toistamme. Tarvitsemme muita ihmisiä, koska kaikki on lopulta yhteistä, mutta myös säilyttääksemme kosketuksen omaan itseemme, kyetäksemme ”pitämään seuraa” sille, joka on sisimmässämme. Joka edelleen kaipaa, odottaa ja toivoo.

 

Terho Haataja

pastori

Höyhen on tarttunut talvenruskeaan oksaan