Mistä leivästä olemme osallisia?
Leikkasin itselleni aamiaisleipää. Oli leipäsunnuntai, se pyhäpäivä, kun Raamatun tekstit kertovat ruokkimisihmeestä, elämän leivästä – Jeesuksesta. Leipää leikatessani mietin leipää ja osallisuutta.
Mietin ihanaa, tuoretta, käsin leivottua vehnäleipää. Jäisin siitä leivästä osattomaksi. En enää kuulu siihen joukkoon, joka voi syödä vehnäleipää. Katsoin omaa erilaista leipääni. Olen terveyssyistä joutunut muokkaamaan omaa ruokavaliotani ja rajaamaan pois monta hyvää ruoka-ainetta.
Ruokalinjastossa joudun jättämään monta hyvää ruokaa väliin. Joudun tyytymään vähempään. Tai siihen mitä vähimmällä vahingolla pystyn syömään. Joskus saan räätälöidyn annoksen. Se on hienoa. Jossain tilanteissa erikoisruokavalioita on useampaa sorttia ja voin valita. Pääsen osalliseksi. Se tuntuu upealta. Minun tilanteeni on huomioitu. Toisaalta olenko hankala, jos muut saavat syödä kymmentä eri sorttia, ja minä vaadin edes kahta erilaista? Vaadinko liikaa, jos vaadin päästä osalliseksi?
Jäin pohtimaan osallisuutta enemmänkin. Vehnäleivästä olen osaton. Mitkä osallisuuden muodot ovat taas itselleni niin arkipäivää, etten näe muita? Osallisuuden kokemus on hyvin vahva kokemus. Osallisuudesta ulosjäänti voi rikkoa ihmisyyttä. Vehnäleivästä osattomuus ei kaada maailmaani, mutta leipäsunnuntaina se sai minussa monta ajatusta liikkeelle.
Itselleni tämä pieni vehnäleivästä osattoman kokemus on kuitenkin ollut silmiä avaava. Tältäkin voi tuntua, kun on ulkopuolinen. Se, joka ei kuulu joukkoon. Se, jota varten täytyy nähdä vaivaa. Se, jonka vuoksi pitää tehdä erityisjärjestelyjä ja muistaa ottaa huomioon. Minulle ei ole koskaan suoraan sanottu, mutta kuvittelen mielessäni hiljaiset kommentit: ”Pitääkö sitä erityisruokavaliota aina korostaa, pitääkö siitä tehdä aina numero?” ”Eihän kaikkiruokaisetkaan aina julista, että he voivat syödä kaikkea.” ”Etkö voisi olla vain tyytyväinen, että saat edes jotain syötävää, pakkoko sinun on saada sitä mitä muutkin saavat?”
Osallisuus on niin itsestään selvää, kunnes et olekaan osallinen. Miltä osattomuus tuntuu? Jos et ole osaton, niin voit kuvitella jonkun elämäsi osa-alueen ja miettiä, että jos tämä otettaisiin pois tai se muuttuisi radikaalisti. Silloin astut sellaiselle tielle, johon paastonaikana on hyväkin astella. Mikä elämässäsi on sellainen leipä, josta et olisikaan osallinen? Voisin kuvitella, että kokemus osattomuudesta (kuviteltu tai käytännön osoittama) voi olla osallistumisen esteenä.
Ja sitten mielikuvamatkaa voikin jo astella pidemmälle. Miten voisin toimia, että osallisuus lisääntyisi? Miten kirkossa voisi lisätä osallisuutta? Olemmeko me seurakuntana osallisuuteen kutsuva? Millä ehdoilla kutsumme tai hyväksymme osallisuuteen? Mitä vaaditaan, että pääsee osalliseksi? Mitä se tarkoittaa, että olemme yksi ruumis Jeesuksessa Kristuksessa?
Mietin ehtoollista, sakramenttia. Yksi leipä, joka murretaan ja jaetaan. Se on hyvin konkreettinen mielikuva. Yksi leipä, joka murretaan ja jaetaan eteenpäin nälkäisille.
Ehtoollisrukouksessa on kohta, joka voidaan lukea Jumalan Karitsa -hymnin jälkeen, jos isompi ehtoollisleipä murretaan:
Leipä, jonka me murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen. Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä.
Olla osallinen. Sellaisessa hetkessä on pyhää.
Toivon, että voit olla osallinen. Toivon myös, että voit saada jonkun muunkin osalliseksi.
Siunattua leipäsunnuntain jatkoa, syötpä mitä fyysistä leipää tahansa, Kristuksessa olemme yhtä.
Johanna Tilus
tiedottaja, pastori, erityisruokavalioihminen
