Näyttelijä ja näyttäjä
Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 18 (jakeet: 9–14)
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Lähes 90-vuotiaasta näyttelijä Seela Sellasta ilmestyi hiljattain elämänkerta, jossa hän kertoo tekemistään monista rooleista. Niitä on suorastaan hengästyttävän paljon, mutta kirjan alussa hän sanoo, ettei hän itse asiassa näyttele, vaan hän näyttää. Hän on siis näyttäjä, ei näyttelijä. Sellan mukaan näyttäjä pyrkii tuomaan esiin roolihenkilön ajatuksia ja elämää niin, että katsojat löytäisivät niihin jonkin kosketuspinnan. Hän pyrkii näyttämään ihmisyyden monia puolia. Näytteleminen taas on Sellan mukaan jotakin pintapuolista. Se on esittämistä, jotakin sellaista, mikä ei tavoita mitään syvempää tasoa tai aitoutta. Siinä rooli jää rooliksi.
Tämän pyhän evankeliumikertomuksessa meillä on näyttelijä ja näyttäjä. Fariseus näyttelee hyveellisen ihmisen roolia, ja tekee sen kyllä hyvin. Hän asettuu eteen näkyvälle paikalle. Hän rukoilee muka itsekseen, mutta kuitenkin niin, että muut kuulevat. Hän luettelee muiden syntejä ja kehuu omaa erinomaisuuttaan. Publikaani eli näyttäjä puolestaan pysyttelee taka-alalla eikä järjestä suurta esitystä. Hän näyttää oman elämänsä kokonaisuuden Jumalalle. Hän avaa sydämensä ja sisimpänsä ja pyytää, että Jumala olisi hänelle armollinen, vaikka kaikki hänen näyttämänsä ei olekaan kaunista.
Jeesuksen kertomuksessa näyttelijä ja näyttäjä ovat kaksi eri ihmistä, mutta uskoisin, että voimme löytää molemmat myös itsestämme. On tilanteita, joissa näyttelemme jotakin roolia, syystä tai toisesta esitämme parempaa kuin olemmekaan, korostamme hyviä tekoja, joita olemme tehneet, nostamme niillä itseämme muiden yläpuolelle. ”Olen vähentänyt lentomatkoja, syön usein kasvisruokaa, suosin kierrätystä.” Nämä voisivat olla tämän ajan fariseuksen roolisanoja. Mainitut ovat hyviä ja tarpeellisia asioita totta kai, mutta vain siksi, että ne ovat välttämättömiä maailman pelastamiseksi. Ne eivät tee kenestäkään Jumalan silmissä parempaa ihmistä kuin joku toinen. Kiusaus näyttelemiseen, jonkin hyveellisen roolin vetämiseen, on sopivan tilaisuuden tullen uskoakseni meissä jokaisessa.
Jokaisessa meissä on myös näyttäjä, jolla on tarve olla rehellisesti oma itsensä, epätäydellinen, apua ja armoa tarvitseva. Vaikka totuuden näyttäminen voi tuntua pelottavalta, on näytteleminen, jonkun roolin esittäminen pitkän päälle vielä raskaampaa. Vain näyttämällä voi syntyä aito yhteys, jonka myötä puolestaan voi tapahtua myös muutosta ja kasvamista.
Elämänkerrassaan Seela Sella puhuu, paitsi näyttelemisen ja näyttämisen eroista, myös siitä, että näyttäjällä pitää olla jokin salaisuus. Salaisuus on se, mikä auttaa, että näyttäminen onnistuu eikä muutu näyttelemiseksi. Salaisuudella Sella ei tarkoita jotakin, mikä olisi satuttanut, vaurioittanut tai ollut jollain muulla tavalla traumaattista, vaan hän tarkoittaa jotakin ajatusta tai oivallusta elämästä, jonka näyttäjä pitää itsellään, mutta joka on kuitenkin näyttämisessä läsnä.
Ajatus salaisuudesta tuntuu kiehtovalta, ja saa miettimään, että onko kristityllä jokin salaisuus? Pitäisikö olla? Ja mikä se voisi olla?
Ykskantaan voi sanoa, että kristinuskossa ei ole salaisuuksia, vaan pelastus on tarjolla kaikille, jotka haluavat sen vastaanottaa. Viime sanoikseen täällä maan päällä Jeesus käski, että tehkää kaikki kansat hänen opetuslapsikseen, kertokaa ilosanoma armosta ja uudesta elämästä ihan kaikille – ei salaisuuksia, vaan Jumala toivottaa tervetulleeksi jokaisen. Toisaalta kristinusko on tietysti täynnä salaisuuksia, Pyhä Jumala säilyy lopulta itsekin salaisuutena, mutta nämä ovat kristittyjen yhteisiä salaisuuksia. Ehtoollinen, kaste, lopunajat – salaisuuksia on, mutta kuten sanottua, ne ovat yhteisiä.
Evankeliumikertomuksen publikaanilla vaikuttaa olevan oma, yksityinen salaisuutensa. Hän tunnustaa muiden kuullen olevansa syntinen ja pyytää Jumalaa armahtamaan hänet, mutta hän ei näytä itsestään sitä kohtaa, johon hän Jumalan parantavaa kosketusta tarvitsee. Tai näyttää Jumalalle, mutta ei ihmisille ympärillään. Onko se syyllisyys tai häpeä, pettymys tai katkeruus vai jotakin muuta – vain Jumala näkee. Ihmisille hän näyttää armon kaipuunsa, mutta ei sitä, mistä se kumpuaa. Se on hänen salaisuutensa, hänen ja Jumalan välinen salaisuus. Salaisuuden voi kuitenkin vaistota hänen nöyrästä olemuksestaan. Se tekee hänestä samaistuttavan meillekin.
Fariseus-näyttelijälläkin on todennäköisesti salaisuus, koska uskon, että lopulta meillä jokaisella on, mutta vaikuttaa siltä, että hänellä ei ole sellaista yhteyttä sisimpäänsä, että hän tunnistaisi salaisuuttaan. Rooli, jota hän näyttelee, tuntuu olevan kuin paksu kuori, jonka läpi hän ei ehkä itsekään pääse. Se on sääli ja sääli eniten tietysti hänen itsensä kannalta. Salaisuus kristityn sisällä nimittäin on harvoin vain jotakin pimeää ja vaikeaa. Kun on saanut näyttää salaisuutensa Jumalalle, alkavat valo, ilo ja kiitollisuus lisääntyä. Ja eletyn elämän välityksellä ne näkyvät ulospäin hyvällä ja kauniilla tavalla.
Nina Stjernvall-Kiviniemen saarna Kirkkonummen Pyhän Mikaelin kirkossa su 31.8.2025
