Koti-ikävää
Johanna: Tämän pyhäpäivän teema on Jumalan kansan koti-ikävä. Koti-ikävä on tunne, jota me kaikki olemme varmaan jossain vaiheessa tunteneet. Koti-ikävää voi tuntea lapsena, nuorena ja myös aikuisena. Muistatko Alke, kun olet tuntenut joskus koti-ikävää?
Alke: Minulle muistuu mieleen tilanteita lapsuudesta, esimerkiksi, kun olin 11-vuotiaana musiikki- ja liikuntaleirillä viikon kaukana kotoa. Muistan itkeneeni parina iltana piilotellen vuoden vanhemmilta huonekavereiltani. Hävetti, kun olinhan jo muka ”niin iso”. Helpotusta ikävään toivat aamuiset soitot kolikkopuhelimesta kotiin. Loppuviikosta ei enää tarvinnutkaan soittaa, kun ujo minä oli pikkuisen jo tutustunut muihin leiriläisiin.
Lapsen koti-ikävä tuntuu luonnolliselta. Lapsi ikävöi sitä, mikä on tuttua ja turvallista. Tulee itku, kun vähän pelottaa olla vieraiden ihmisten kanssa, uuden näköisessä ja tuntuisessa paikassa, vaikka muuten olisi kivaakin.
Mutta olen tuntenut koti-ikävää myös aikuisena. Ihan konkreettisen rakkaiden ihmisten ja kodin tuttuuden ikävän lisäksi olen tuntenut ja tunnen välillä selittämätöntä koti-ikävää. Se ei koskaan ole sidoksissa siihen, missä olen eikä siihenkään, kenen kanssa olen. Se ei ole sellaista ikävää, joka itkettää, mutta se tuntuu jonakin sellaisena tyhjänä kohtana jossakin syvällä sisimmässä. Siinä ikävöin jotakin sellaista, joka toisaalta tuntuu tutulta ja turvalliselta, mutta josta kuitenkin on hyvin vähän mitään varmaa tietoa, lähinnä uskoa ja toivoa.
Johanna: Rippikoululaisille kerron aina, että on ihan ok tuntea koti-ikävää leirillä. On ihan ok kaivata jotain itselleen rakasta ja tärkeää. Koen itsekin koti-ikävää riparilla. Koti-ikävä ei ole sairaus, josta pitäisi välttämättä parantua. Mitä sinä teet, kun podet koti-ikävää?
Alke: Siihen selittämättömään koti-ikävään, josta äsken kerroin, minulla on parikin tapaa käsitellä.
Rukous toimii vähän niin kuin puhelu vanhemmille silloin lapsena leiriltä. En minä useinkaan osaa ajatuksiani sanoiksi pukea, mutta jo se, että voin huokaista omassa mielessäni: “ole kanssani, Jumala”, saa tuntemaan, että on rakastettu ja jo kotona.
Johanna: Tuo mitä juuri sanoit, liittyy siihen Jesajan kirjan tekstiin, joka äsken luettiin. Varsinkin tekstin loppuosa voidaan käyttää synninpäästön sanoina, mutta teksti kertoo mielestäni kodista ikään kuin olotilana.
“Vaikka vuoret järkkyisivät
ja kukkulat horjuisivat,
minun rakkauteni sinuun ei järky
eikä minun rauhanliittoni horju,
sanoo Herra, sinun armahtajasi.”
Tuo kohta on yksi lempikohdistani Raamatussa. Vaikka maailman myrskyt kuinka horjuttaisivat, niin Jumalan rakkaudessa me voimme levätä. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
Alke: Tuo raamatunkohta on minullekin tosi tärkeä.
Siitä tulee mieleen toinen tapa, jolla käsittelen selittämätöntä koti-ikävää. Lepääminen Jumalan rakkaudessa toteutuu minusta parhaiten silloin, kun saan jakaa ajatuksia toisten kanssa. Nyt tarkoitan nimenomaan ajatuksia Jumalasta, taivaan kodista, kristittynä elämisestä, iloista ja ikävästä. Kun saan turvallisessa ilmapiirissä kertoa toisille ihmisille, mikä omaa mieltä askarruttaa, tai vaikka mikä raamatunkohta on juuri nyt antanut voimaa, ja saan kuulla toisilta heidän pohdintaansa, tunnen olevani kotona. Tai oikeastaan ajattelen pikemminkin, että me olemme kotimatkalla saman kodin jakavien ihmisten kanssa, monenlaisina, toistemme taakkoja kantavina ja iloja jakavina Jumalan perheeseen kuuluvina ihmeinä.
Evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: Minun isäni talossa on monta huonetta.
Kun ajattelen taloa, jossa on monta huonetta, näen silmissäni ison talon, jonne mahtuu monta ihmistä, iso yhteisö. Monen huoneen talossa on yleensä myös monenlaisia huoneita, on huone vähän joka tarpeeseen, jokaiselle jotakin.
Jeesus lupasi mennä edeltämme valmistamaan meille tilaa. Eikä mitä tahansa tilaa, vaan juuri sellaista tilaa, jota me tarvitsemme. Kun ikävöimme taivaan kotiin, voimme Jeesukseen turvautuen luottaa siihen, että sinne myös aikanaan pääsemme. Voimme luottaa siihen, että Jeesus on valmistanut sinne tilan meille kaikille ja siellä saamme asua rauhassa ja sovussa toinen toistemme kanssa.
Johanna: Tuo kohta Johanneksen evankeliumissa on se, mikä usein luetaan hautaan siunauksessa. Olen siunannut hautaan monia iäkkäitä, jotka ovat omin käsin rakentaneet kotinsa ja asuneet siinä vuosikymmeniä. Omassa kodissa he ovat myös sairastaneet ja ehkä myös kuolleetkin. Omassa kodissa on vietetty monet joulut ja perhejuhlat. Oma koti on ollut tärkeä monellakin eri tavalla. Sen vuoksi Jeesuksen sanat kuoleman jälkeisestä Jumalan todellisuudesta “Taivaan kotina” on valtavan merkityksellinen vertauskuva.
Monesti pitkään sairastaneet tai iäkkäät kaipaavat jo taivaan koti. Sanotaan, että heillä on taivasikävä. Taivaassa he saavat kohdata edeltä menneet rakkaat, omat vanhemmat ja ehkä lapsenkin. Uskontunnuksessa saamme uskoa tämän, lausummehan “...ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”
Siunausta sinulle ja kotiisi -messun saarnassa Pyhän Mikaelin kirkossa 26.4.2026
Johanna Tilus, pappi ja Alke Seire, tiedottaja
