Siviilipalvelusvelvollisena seurakunnassa

Suoritin siviilipalvelukseni Kirkkonummen seurakuntayhtymässä vuonna 2020. Tämä vuosi jäänee monille meistä mieleen yhtenä haastavimmista, mutta olen palvelukseni ansiosta nauttinut vuodestani. Palvelusaikaani on seurakunnalla kuulunut ylä- ja alamäkiä. Kiireisiä ja rauhallisia aikoja. En muuttaisi kuitenkaan vuodestani päivääkään.

Siviilipalvelus Suomessa kestää 347 vuorokautta eli noin 11,5 kuukautta, joka on myös tavanomaisen varusmiespalveluksen pisin mahdollinen kesto. Ensimmäinen kuukausi tästä ajasta kuluu koulutusjaksolla Uudenmaan rajalla Lapinjärven kunnassa Siviilipalveluskeskuksessa.

Neljän koulutusjaksoviikon jälkeen siirrytään joko työpalvelukseen tai niin sanotulle intensiivijaksolle, jolla haetaan aktiivisesti palveluspaikkaa. Itselläni oli palveluspaikka jo valmiina, joten pääsin laskeutumaan pehmeästi seurakuntaan, jossa olin jo aiemmin toiminut nelisen kesää isoisena rippileireillä sekä pyörinyt monissa muissa toiminnan muodoissa jo vapaaehtoisena. Palveluspaikkana erityisesti suomalaisen seurakunnan puoli oli siis minulle ennestään tuttu.

Pääsin palvelukseni ohella tutustumaan myös itselleni ennestään tuntemattomiin suomalaisen seurakunnan sekä seurakuntayhtymän työntekijöihin. Sain myös toimia työtehtävissä esimerkiksi seurakuntamestarina ja myöhemmin hautausmaatyössä. Työpalvelukseni alussa helmikuun 3. päivästä alkaen sovittiin, että työtehtäviini kuuluisi ensisijaisesti seurakuntamestarin, varhaiskasvatuksen ja viestintäpuolen töitä. Käytännössä työpalvelukseni alkoi siis erityisesti arkipäiville sijoittuvilla aamuvuoroilla, joihin sisältyi yleistä tilavalvontaa ja ovien availua, postirutiinia, lapsille sekä perheille järjestettyjä kaakaokerhoja ja perhetupia sekä nettisivujen päivittämistä.

Maaliskuun paikkeilla koronavirus-epidemia alkoi kuitenkin näkyä jo Suomessakin. Monia toiminnan muotoja alettiin pistää jäihin ja työpaikalla tapahtuvat asiat, tapahtumat ja toimitukset vähenivät rutkasti, mikä johti lyhyeen ajanjaksoon, jonka aikana työpäiviini kuului tavallista vähemmän tekemistä.

Huhtikuun alussa siirryinkin töihin hautausmaalle keskustan Pyhän Mikaelin kirkon kupeeseen sekä uurnalehtoon, jossa vietin lopulta lähes puoli vuotta palvelusajastani. En ollut kuitenkaan elämäni aikana haravoinutkaan varttia pidempään kerralla, joten noin kahdeksan tunnin työpäivät tuntuivat aluksi hyvin pelottavilta. Touko-kesäkuuhun tultaessa huomasinkin, että olin oppinut pitämään ulkotöistä, joita sain tehdä vaihtelevasti enemmän tai vähemmän hyvällä säällä erittäin hyvässä seurassa. Tutustuin hautausmaalla työkavereihini, joihin pidän vieläkin lähes päivittäin yhteyttä, vaikka hautausmaatöiden loppumisesta onkin kulunut jo muutama kuukausi.

Työtehtävistäni hautausmaalla pidin erityisen paljon haravoinnista ja nurmikonleikkuusta sekä kirkon kupeessa elävien naakkojen ruokkimisesta. Haravoidessa minun ei tarvinnut ajatella oikeastaan mitään. Sain kuunnella musiikkia tai naakkojen melua sekä keskittyä lehtien, oksien tai leikatun nurmikkosilpun puhdistamiseen, mikä välillä tuntui jopa lähes terapeuttiselta. Nurmikonleikkuuseen puolestaan liittyi hyvin vahvasti hyötyliikunta: saatoin näiden päivien aikana kävellä puhelimeni askelmittarin mukaan jopa 17 kilometriä päivässä, joista 12-13 kilometriä tuli tallustettua työnnettävän nurmikonleikkurin kanssa.

Loppukesällä ja alkusyksyllä pääsin myös töihin pariksi viikonlopuksi rippileireille. Kyseessä oli työtehtäviä, joiden lomassa olin tehnyt töitä jo monta vuotta, joten paluu tutulle leirisaarelle, vaikkakin vain viikonlopuiksi, tuntui jopa kotoisalta. Yövalvojana tehtäväni oli käytännössä istua öiden läpi sohvanurkkauksessa ja kuunnella, ettei öinen melu kuulu seinien läpi sekä maata riippumatossa ja kuunnella, ettei öinen melu kuulu majoitusmökkien ulkopuolelle. Pääsin myös osallistumaan iltaohjelmien sketseihin, leikkeihin ja lauluihin sekä yleiseen leirin toiminnan toteuttamiseen.

Minut myös siirrettiin syyskuun loppupuolella ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen uusiin työtehtäviin hautausmaan ulkopuolelle. Loppupalvelukseni oli tarkoitus koostua seurakuntamestarin tehtävistä sekä viestinnän puolen töistä. Aloin siis opetella, mitä kaikkea kuuluu esimerkiksi hautaan siunaamisten, vihkimisten ja kastetilaisuuksien järjestämiseen.

Näiden työtehtävien lomassa tutustuin vielä entistä paremmin myös seurakuntamestareihimme, joiden kanssa työ sujui sutjakkaasti ja tuntui turvalliselta. Marras-joulukuun paikkeilla koronatilanne Suomessa alkoi taas pahentua, mikä johti rajoitusten uuteen kiristymiseen ja näin ollen toimitusten määrä väheni taas. Rajoitukset kuitenkin avasivat palvelukseeni kokonaan uuden työtehtävän: joulumateriaalit. Pääsin työni ohessa kuvaamaan, editoimaan ja muilla vaihtelevilla tavoilla toteuttamaan joulumateriaalia, jota seurakunnastamme voitaisiin turvallisesti jakaa ihmisille eri ikäluokissa ja elämäntilanteissa.

Marraskuulta mieleeni jäi esimerkiksi työpäivä, joka alkoi pienille lapsille suunnatun muskarin ovivahtivuorolla. Sain kuunnella muutaman tunnin muun muassa vauvoille ja taaperoille suunnattua musikaalista materiaalia ja käytännössä rentoutua. Muskarin jälkeen minut oli pyydetty erääseen toimitiloistamme kuvaamaan päivähoitoikäisille esiintyvien karhuhahmojemme, Remun ja Walden jouluvideota, jonka sain myös editoida. Olin juuri ennen kyseistä työpäivää palannut lomalta, mikä teki kyseisestä työpäivästä kevyen ja pirteän laskeutumisen takaisin työelämään. Joulumateriaalien toteuttaminen tuntui hyvin mielekkäältä, koska olen ennenkin harrastanut videonmuokkausta ja vietän muutenkin paljon aikaa tietotekniikan parissa. Joulumateriaalien ohessa työpäivääni kuului paljon myös pieniä arkisia työtehtäviä, joista osa oli tuttuja alkuvuodesta, osa oli ihan uusia. Tällä kertaa kuitenkin tein tuttujakin töitä työyhteisössä, joka oli minulle jo paljon tutumpi ja turvallisempi kuin alkuvuodesta, mikä on tehnyt loppupalveluksestani hyvinkin mukavan jakson elämässäni.

Kirjoittaessani tätä juttua loppuun työpalvelustani on alle 10 päivää jäljellä. Vuosi 2020 on kulunut erittäin nopeasti ja joskus minusta tuntuu vieläkin, että tammikuun koulutusjaksosta on vain muutama viikko tai kuukausi. Näihin 11 ja puoleen (11,5) kuukauteen on mahtunut monenlaisia työtehtäviä, satoja hyviä muistoja ja satoja litroja teetä.

Haluankin päättää kirjoitukseni kiitokseen. Kiitokseen seurakunnalle, joka on tarjonnut minulle mielekästä tekemistä niin palveluksen aikana kuin jo monta vuotta erityisesti nuorisotyön piirissä ennen palvelustanikin. Haluan kiittää kaikkia työkavereitani ja koko työyhteisöä. Olette ottaneet minut avosylin vastaan vuodeksi yhteisöönne työalasta ja -tehtävistä riippumatta. Olette jo pelkällä energialla ja läsnäolollanne piristäneet työpäiviäni ja tehneet työstäni viihtyisää. Olen Kirkkonummen seurakuntayhtymässä nauttinut palveluksestani ja tuntenut olevani työyhteisön osa, josta välitetään. Työpalvelustani suorittaessa minusta tuntui ennen kaikkea, että minä riitän. Kiitos siitä.

Jooa Lindqvist

Jälkikirjoitus: Ja me kiitämme Jooa työtoveruudesta ja hyvästä palvelusajasta!

22.12.2020

Työskentelyä Kirkkonummen Pyhän Mikaelin uurnalehdon sirottelualueella.
Jooa lepää säkkituolissa Kirkkonummen kirkon Mikaelinkulmassa.
Jooa ja seurakuntamestareita tauolla kirkon kappelissa.