Moni meistä vastaa tähän kysymykseen ehkä hieman toisin kuin muutama kuukausi sitten. Viime viikkoina ikävä, ikävointi, on tullut osaksi elämää, aivan iholle ja mennyt ihon allekin. Jo pelkkä sana on saanut uusia vivahteita.
Monella on ikävä läheisiään: lapsilla isovanhempiaan, meillä aikuisilla omaa äitiä, isää, mummoa, vaaria. Ikääntyneet kaipaavat nuorempien sukupolvien vierailuja, yhteisiä kahvi- ja ruokahetkiä, kuulumisten vaihtoa, arjen kokemusten jakamista. Epidemia-ajan varotoimenpiteet, huolenpito ja välittäminen toisen terveydestä ovat samalla erottaneet meitä fyysisesti toisistamme. Puhelinkeskustelu, ehkä videopuhelukin, kaunis kortti tai jopa kirje lämmittävät mieltä, mutta eivät korvaa kohtaamista, kosketuksesta nyt puhumattakaan.
Minäkin ikävöin erityisesti ikääntyneitä läheisiäni. Ajoittain ikävä on tosi kova, se tuntuu sydämessä ja mielessä. Välillä ikävä on taustalla, läsnä, mutta pikemminkin lempeänä kaipauksena kuin kipuna.
Ensi sunnuntain aihe meidän kirkkovuodessamme kertoo toisenlaisesta ikävästä – siitä, kuinka meillä Jumalan lapsilla on koti-ikävä. Ikävä taivaan kotiin, Jumalan syliin.
Niin, pyhän aihe herättelee meitä nostamaan katsettamme tästä hetkestä, arjen iloista ja huolista, kohti iankaikkisuutta, taivaan kotia. Tunnetko sinä usein ikävää taivaan kotiin, Jumalan luo? Vai tuntuuko tämä kysymyskin jo vieraalta, ehkä pelottavaltakin? Tätä päivää leimaa pitkälti epävarmuus, vailla vastauksia olevat kysymykset, paljon uutisia sairaudesta, huolta läheisistä, kuolemakin ehkä pelottaa. Ehkä olet niin syvällä päivittäisessä selviytymisessä, että jo ajatuskin ikävöinnistä ”tuonpuoleiseen” uuvuttaa tai tuntuu tosi kaukaiselta. Kuitenkin, kysymys ikävästä taivaan kotiin sisältää ennen kaikkea lupauksen: kaikki ei ole tässä, meidän nykyhetkessämme, ”tämänpuoleisessa”. Meidän todellisuutemme ei rajoitu vain tähän havaittavissa, koettavissa olevaan elämään. Kysymys ei olekaan luonteeltaan vaatimus, vaan muistutus lupauksesta.
Ajattelen, että meidän jokaisen sisimmässä, osana meidän ihmisyyttämme, on kaipuu yhteyteen Jumalan kanssa, Hänen luokseen. Kysymys ei ole siitä, tunnemmeko me ikävää, tai ylipäätään muutenkaan meidän toiminnastamme. Ikävä taivaan kotiin ei ole teko eikä suoritus. Psalmissa 139 kuvataan kauniisti: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.” Minun sisimpäni ikävöi yhteyteen Luojansa kanssa. Se ikävä on meissä, läsnä, ehkä vain harvoin pinnalla. Se on luottamusta, hiljaista toivoa ja lohdutusta siitä, että kaikki ei ole tässä, eikä meidän omissa käsissämme, vaan on olemassa toinen todellisuus, iankaikkisuus rakastavan ja armollisen Jumalan luona - Jumalan, joka rakastaa ja johdattaa meitä jo tänään, ”tämänpuoleisessa”. Saman Psalmin 139 sanoin:
”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menekin, sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin hiekanjyviä.
Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.”
Anna-Maija Kuutti-Manninen
pastori
Evästeet
Evästeiden avulla tarjoamme parempaa käyttökokemusta. Omat, välttämättömät evästeemme kontrolloivat sivuston toimivuutta ja käytettävyyttä.
Käytämme sivustolla upotuksia sosiaalisesta mediasta, kuten videoita ja sisältöjä. Nämä sisällöt saattavat sisältää käyttäjiä henkilöiviä evästeitä. Nähdäksesi nämä sisällöt sivustollamme hyväksy evästeet.