Linkkejä valitsijayhdistysten sivuille ja verkkojuttuihin_

Valitsijayhdistykset ja ehdokkaat

Avara kirkko -valitsijayhdistys:Linkki avautuu uudessa välilehdessä

Avara kirkko -valitsijayhdistyksestä kirjoitettiin Kirkkonummen sanomissa 11.8. Linkki avautuu uudessa välilehdessäLinkki avautuu uudessa välilehdessä 

Ja Kirkkonummen sanomissa 16.10. (näköislehden sivu 16).Linkki avautuu uudessa välilehdessä

Seurakuntavaaleissa kuullaan kaikkien ääntä, juttu Kirkkonummen Sanomissa 30.10. (näköislehden sivu 5) Ehdokas Jaro Karkinen.

Seurakuntaväki yhdessä -valitsijayhdistys

Seurakuntavaaleissa on laajapohjainen ehdokaslista, juttu Kirkkonummen Sanomissa 1.11. Linkki avautuu uudessa välilehdessä.

Seurakuntaväki yhdessä -valitsijayhdistyksestä kirjoitettiin Kirkkonummen sanomissa 7.8. (s. 5)Linkki avautuu uudessa välilehdessä

Tulkaa kaikki!

Seurakuntavaaliehdokkaan vaaliblogi

”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois”, lausuu Kristus Johanneksen evankeliumissa (Joh. 6:37). Läpi evankeliumitekstien Herramme näyttää, että Hän kutsuu tosiaan kaikkia: Jeesus vieraili publikaanin talossa (Luuk. 19:1–10), ei torjunut luotaan spitaalisia (Luuk. 17:11–19), kieltäytyi tuomitsemasta aviorikoksesta tavattua naista (Joh. 8:1–11), kertoi kuulijoilleen vertauksen tienposkeen hylättyä juutalaista auttaneesta samarialaisesta (Luuk. 10:30–36) ja paransi miehittäjävaltaa edustavan roomalaisen sadanpäällikön palvelijan (Matt. 8:5–13). Meille näytetystä voimallisesta esimerkistä huolimatta kristityt kaikkina aikoina ovat käyneet kiistaa siitä, kuka on kelvollinen ja otollinen seuraamaan Kristusta.

Jo ”ensimmäinen kirkkohistoriikki”, Luukkaan Apostolien teot, kertoo, kuinka osa varhaisseurakunnasta piti pelastusta yhä vain juutalaisille tarjottuna armona. Jerusalemin kokouksessa noin vuonna 50 vahva ryhmittymä vaati, ettei kristityksi voinut tulla tulematta ensin juutalaiseksi, ja vasta kun Pietari, Paavali ja Jeesuksen veli Jaakob puhuivat myös muunmaalaisten kastamisen puolesta, kaikkia kansoja kutsuva linja pääsi voitolle (Ap.t. 15:1–35). Päätöksestä huolimatta kysymys jatkoi kristityn yhteisön jakamista, ja hetkittäin itse Pietarinkin päättäväisyys horjui (Gal. 2:1–21).

Kiistoista huolimatta ja vaaroista välittämättä Paavalin kaltaiset julistajat menivät tunnetun maailman ääriin ”tekemään kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia” (Matt. 28:19). Kreikkalaisille ja  roomalaisille julistettu kristinusko kaatoi radikaalisti totutun yhteiskuntajärjestyksen raja-aitoja. Seurakunnan ensimmäiset kokoontumispaikat olivat kotikirkkoja, kun varakkaimmat kristityt jakoivat huviloidensa suojissa ”rakkauden aterian”, ehtoollisen, niin köyhien kuin sairaidenkin kanssa.   Kristinuskoa ihmettelivät myös roomalaiset filosofit. Itäiset mysteerikultit olivat heille entuudestaan tuttuja, mutta ne olivat yleensä ennemminkin sosiaalisia kerhoja yhteiskunnan menestyneille, joissa eteneminen salatun tiedon portaita ostettiin kultarahoin. Kristittyjen parissa sen sijaan yhteiskunnan kerrokset sekoittuivat ennen kokemattomalla tavalla, eikä oppi kätkenyt sisäänsä vain edistyneille varattuja salaisuuksia: päinvastoin apostolit olivat julistaneet julkisesti kaiken, minkä taisivat, ja kristityt vieläpä pitivät Jumalalle otollisimpina niitä, jotka olivat lasten kaltaisia, etsivät Jumalaa auliimmin sydämellään kuin päällään (Mark. 10:13–16). Kaikesta tästä huolimatta varhaisseurakunnatkin jakautuivat kuppikuntiin, ja Paavalikin joutui torumaan Korintin seurakuntaa, ettei kristittyjen kesken ollut tilaa ”Paavalin puolueelle, Keefaksen puolueelle tai Apollonin puolueelle” vaan että kaikki tarvitaan tuomaan armonlahjansa osaksi yhteistä kirkkoa, Kristuksen ruumista (1. Kor. 1:10–13; 12:1–31). 

Pyhien yhteisö vai kaikkien seurakunta?  

Kristittyjä oli vainottu alusta asti, mutta 200-luvun puolivälin suurissa vainoissa roomalaiset yrittivät ensimmäistä kertaa järjestelmällisesti kitkeä opin valtakunnastaan. Kaikki kansa velvoitettiin uhraamaan valtionuskonnon jumalille, mistä itse kullekin kirjoitettiin valtionarkistoihin talletettava todistus. Kun vainot keisari Deciuksen kuoltua laantuivat, koeteltu kristittyjen yhteisö oli vaikeiden kysymysten edessä. Miten suhtautua niihin, jotka eivät olleet pysyneet uskossaan lujana? Tiukimman linjan kannattajat vaativat, että seurakunnan tuli olla vain pyhien yhteisö. Heidän mielestään viranomaisten kanssa yhteistyötä tehneet kristityt piti jättää seurakunnan ulkopuolelle ja korkeintaan armahtaa vasta kuolinvuoteellaan – vainoja paenneet ja piilotelleetkin olivat säälimättömimmän näkemyksen mukaan uskonluopioita, ja todelliseksi kristityksi liki hyväksyttiin vain taipumaton marttyyri, joka oli maailmaa uhmaten antanut itsensä ilmi vainoajilleen ja ottanut riemulla vastaan kuolemansa. Tällaista linjaa ajaneet halusivat luonnollisesti sulkea seurakunnan ulkopuolelle muutkin syntisinä pitämänsä. Pitkällisen kiistelyn jälkeen voitolle pääsi kuitenkin armahtavampi näkemys, jonka mukaan kristittyjen maanpäällinen yhteisö on kaukana täydellisestä. Ehdottomammat suuntaukset kuten donatolaisuus, montanolaisuus ja novatiolaisuus erosivat valtakirkosta ja jatkoivat omina seurakuntinaan.

Suurimman käänteensä uskovien yhteisö koki kuitenkin seuraavan vuosisadan alussa, kun kristittyjä jälleen vainonnut keisari Diocletianus vaihtui ristinmerkin taivaalla ennen voittoisaa sisällissodan taistelua nähneeseen Konstantinus Suureen. Hänen aikanaan vainotusta ja roomalaisten oppineiden pitkään halveksumasta kristinuskosta tulikin valtiovallan suosima oppi, jonka kannattajien salittiin harjoittaa uskontoaan avoimesti. Uusi keisari kannusti kristittyjä rakentamaan valtaisia kirkkotiloja ja lahjoitti kahmalokaupalla kultaa ja hopeaa niiden koristamiseen. Alle sata vuotta myöhemmin keisari Theodosius Suuri julisti kristinuskon ainoaksi sallituksi opiksi. 300-luvun ”konstantinolainen käänne” antoi kirkolle vapauden, turvan ja lopulta myös korkean yhteiskunnallisen aseman, mutta samalla kristittyjen yhteisö alkoi vähitellen menettää maallista maailmaa uhmannutta radikaalia luonnettaan. Yksityiskodeissa piilotellut köyhien ja rikkaiden jakama yhteisö, ehkä pikaistakin maailmanloppua odottanut joukko, vaihtui valtakunnankirkkoon, joka nyt muistuttikin Kristuksen kehottaneen antamaan keisarille, mikä keisarille kuuluu (Matt. 22:15–22). Uudessa maailmassa seurakunnan johtajat, papit ja piispat, olivat tärkeitä valtiollisia virkailijoita, ja heidät yhä todennäköisemmin valittiin koulutetun yläluokan joukosta. Aiemmat kristityt olivat jopa myyneet itsensä orjuuteen voidakseen huolehtia puutteenalaisista uskonsisaruksistaan, mutta nyt kristityt oppineet jopa kehottivat kaihtamaan vapautettujen orjien ottamista papeiksi ja diakoneiksi, jottei ”pappeuden arvo alenisi”.

Uudessa maailmanjärjestyksessä kristityt joutuivat jälleen miettimään, mitä tarkoitti olla kirkon jäsen. Yksi konstantinolaisen käänteen vastareaktioista oli askeettinen liike, jonka seuraajat vetäytyivät ensin Egyptin erämaiden yksinäisyyteen ja alkoivat myöhemmin kokoontua samanmielisten yhteisöiksi, ensimmäisiksi luostareiksi. Munkit kielsivät vapaaehtoisesti maailman houkutukset ja tahtoivat omistautua vain uskonelämälle. Monien seurakuntalaisten mielestä heidän kutsumuksensa oli arvollisempi kuin virkauraa etenevällä papistolla, ja kirkon sisällä olikin pitkään jännitteitä näiden kahden ryhmän välillä. Toisaalta toiset kristityt ajattelijat toppuuttelivat, ettei Kristus ollut sälyttänyt seuraajiensa kannettavaksi liian raskasta iestä (Matt. 11:28–30; Ap.t. 15:10–11). Esimerkiksi 400-luvun Rooman paavi Leo Suuri saarnasi kristityn tekevän oman osansa kunnialla, kun tämä seurasi liturgista vuotta, osallistui jumalanpalvelukseen ja toteutti kristillisiä hyveitä jokapäiväisessä elämässään.

Kirkkona ja kristittynä maailmassa

Myös maalliset hallitsijat ovat aina halunneet sanoa sanansa kirkon toiminnasta. Monesti toki kirkkokin on tuominnut, usein kovinkin sanoin, valtaapitävien ylettömyyden, vallanhimon ja sotaisuuden. Ainakin tässä elämässä nämä yhteenotot vain ovat yleensä kääntyneet maan mahtavien voitoksi, esimerkiksi kun eräs kristittyjen suurimmista kaunopuhujista, 400-luvun alun patriarkka Johannes Khrysostomos eli Kultasuu, arvosteli keisariparin koreaa elämää ja vaati köyhien auttamista ennen kirkkojen koristamista ylenmääräisellä kullalla: Khrysostomos erottiin virastaan ja ajettiin maanpakoon, missä hän myös pian kuoli ankariin oloihin. Tapaus ei jäänyt ainoaksi vastaavaksi. Sittemmin monet kirkon johtajistakin ovat todenneet mahtavien mukailemisen helpoimmaksi tieksi – ehdottomammat piispat ja paavit taas ovat päätyneet marttyyreiksi, vaikka vainojen aikojen yleensä ajatellaan loppuneen jo Konstantinukseen. Saksalaisen teologin Joseph Ratzingerin, jonka oma aikamme tuntee paremmin emerituspaavi Benedictus XVI:nä, sanojen mukaisesti kirkko on jokaisella vuosisadalla joutunut käymään uudelleen saman kamppailun, jossa sille tarjotaan menestystä, valtaa ja arvonantoa tottelevaisuuden vastineeksi. Maailmallisuuden syleilyssä kirkon on alati pidettävä varansa, ettei se tukahdu puristuksessa.

Valtapoliittiset riidat vasta ovatkin erottaneet kristittyjä. Me suomalaisetkin saimme toisen vuosituhannen alussa valittavaksemme, ottaisimmeko vastaan Rooman vai Konstantinopolin (Ruotsin vai Novgorodin) lähetystyöntekijöitä – kumpi tahansa valinta, oli selvää, johtaisi vihanpitoon toisen osapuolen kanssa. Euroopan 1600-lukua puolestaan on oikeutetusti nimitetty ”uskonsotien vuosisadaksi”, kun maalliset ruhtinaat – usein vähemmän vakaumuksellisista syistä – valitsivat puolensa taas kahdesta kilpailevasta kristitystä leiristä, tällä kertaa paavin ja reformaattorien väliltä. Vuosisatojen kulumisesta ja ekumeniasta huolimatta kaikki nämä jakolinjat ovat yhä voimissaan. Kuitenkin kristittyjen täysimääräisen ykseyden tiellä olevista esteistä huolimatta yhä voimistuva tuntemus on, että kuulumme pohjimmiltamme kaikki samaan yhteisöön, uskontunnustuksenkin kuvaamaan ”pyhään yhteiseen seurakuntaan”. Katolilaiset ja ortodoksit ovat perinteisestikin ajatelleet olevansa perimmiltään samaa Kirkkoa ja yhteistä runkoa, joka kuitenkin on historiallisista syistä ajautunut kahteen toisistaan etääntyneeseen haaraan: me useampaan kansalliseen kirkkoon pirstaloituneet luterilaiset unohdumme usein skeemasta, joskin täältäkin suunnasta on ehdotettu yhteisen ja apostoleilta periytyvän Kirkon kasvavan kolmena toisiinsa yhdistyvänä haarana, roomalaiskatolisena, kreikkalaiskatolisena ja evankeliskatolisena.     

Oma aikamme on hyvinvoivampi ja rauhallisempi kuin ihmiskunnan historiassa koskaan ennen, vaikka sodat, sorto ja köyhyys tahraavat nykyistäkin maailmanaikaa, eivätkä kaikki maailman kristityt ole vapaita edes vainoistakaan. Inhimillisen nerokkuuden tuomasta kehityksestä ja veristen vuosisatojen antamista karuista opetuksista huolimatta olemme yhä monella tapaa samanlaisten kysymysten edessä kuin kristityt aina. Kutsummeko kaikkia vai vain osaa niistä, jotka hakeutuvat Kristuksen tykö? Keille ojennamme kättämme, lähellä ja kaukana? Lähestyvissä seurakuntavaaleissa saamme kaikki jälleen oman äänemme kuuluviin, vieläpä rauhasta nauttien ja vapaan oikeusvaltion sekä yhteiskunnan suojeluksessa. Silti niiden äänestysprosentti on aina jäänyt vaaleistamme kehnoimmaksi – se on harmi, sillä kaikille olisi sijansa, ei vain äänestäjinä tai ehdokkaina vaan oman itsensä seurakunnan toimintaan tuoden kuin Paavalin päivinä konsanaan!

Samalla olemme maallisen maailman reunaehdoissa kiinni niin kuin kristityt aina sitten Konstantinus Suuren aikojen, ja näissäkin vaaleissa joudumme miettimään talouskysymyksiä sekä ropojemme riittämistä: emme voi laskea sen varaan, että apostolien tavoin löydämme tarpeen vaatiessa hopearahan kalan suusta (Matt. 17:24–27), ja kuitenkin meitä myös kehotetaan matkalle ilman ”leipää, laukkua, sauvaakaan” (Luuk. 9:3) sekä muutoinkin olemaan huolettomia kuin taivaan linnut (Matt. 6:26). Minua onkin aina viehättänyt katolisen kirkon konstituutiossaan käyttämä muotoilu ”pyhiinvaeltavasta kirkosta”, joka on peräisin jo kirkkoisä Augustinukselta 400-luvulta: kristittyjen yhteisö on matkalla maailmassa kulkien jatkuvasti ”katumuksen ja uudistuksen tietä”, ja todellisen loistonsa se niin kuin kaikki muukin voi saavuttaa vasta Jumalan luona. Tähän liittyy toinenkin minua viehättävä lausahdus, kirkon piirissä hyvin tiedostettu tosiasia, ettei ”mikään inhimillinen ole kirkolle vierasta”. Vaikka käydessämme äänestämään mielessämme on kimppu maailmallisia murheita, varmoja voimme olla ainakin siitä, että olemme kaikki kutsuttuja – uskottuja, toivottuja, rakastettuja.

Jaro Karkinen, seurakuntavaaliehdokas

Avara kirkko

Linkki Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan ehdokassivulle