Mistä apu kiistoihin?

Suorapuheisuutta ja kärjekkäitäkään ilmaisuja ei pelätä. Omalle ajattelulle ja ymmärrykselle annetaan kaikki auktoriteetti, ainakin omassa mielessä.

Tästä seuraa, että uskoa ja uskonnollisuutta käsittelevistä puheista ja kirjoituksista ei aina ole helppoa löytää niitä painotuksia, joita itse on oppinut pitämään keskeisinä. Usein tunnutaan keskusteltavan joko sivuseikoista tai vanhentuneista kysymyksenasetteluista.

Yksimielisyyttä on vaikea tavoittaa. Sitä kuitenkin edellytetään yhteyden saavuttamiseksi. Pelätään, että kirkko hajoaa, jos yksimielisyyttä ei ole.

Kuitenkin esimerkiksi viikolla 38 Evankeliumikirjan lukukappaleet, joita jumalanpalveluksissa luetaan ja opetetaan, esittelevät alkukirkon ajoilta lukuisia kysymyksiä, joista vallitsi erimielisyyttä. Tuota aikaahan pidetään monesti yhä vieläkin ohjeellisena ja ihanteellisena meidän omalle seurakuntaelämällemme.

Ensimmäiset kristityt kiistelivät esimerkiksi laista ja sen tarkoituksesta, ympärileikkauksesta, lain ja armon suhteesta, hyvien tekojen tekemisestä sapattina (pyhäpäivänä), sallituista ruoka-aineista, juhla-aikojen vietosta, hengellisen elämän kielloista ja säädöksistä, paastosta, uhraamisesta, oikeasta rukouksesta jne.

Tämän päivän lista voisi olla toisenlainen: papin sukupuoli, ketkä ovat oikeutettuja siunaukseen, kirkon taloudenpito ja omaisuuden hoito, lasten kastaminen, kirkossa esiin tulevat väärinkäytökset, Jumalan olemassaolo, Jeesuksen jumaluus, luominen, lunastus jne.

Mielipiteet jakaantuvat laidasta laitaan, keskustelu kuumenee ja joku loukkaantuu, yhteys on uhattuna tai on jo katkennut. Jos emme ajattele samalla tavalla, emme voi kuulua yhteen. Niin koetaan.

Joskus väitetään, että uskonnosta on jo tullut uhka ihmiskunnalle. Äärimmäinen suvaitsevaisuus ja äärimmäinen suvaitsemattomuus ovat yhtälailla läsnä ja mahdollisia eikä kukaan osaa ennustaa milloin ja missä pahempi vaihtoehto toteutuu.

Kuinka alkukirkon johtajat luotsasivat seurakuntiaan? He eivät pelänneet keskusteluja eivätkä pyrkineet tukahduttamaan niitä. Päinvastoin, he tarttuivat ongelmiin ja näyttivät mikä on keskeistä. Olennaiseen keskittyminen ja sen pitäminen kirkkaana mielessä varjelee harhapoluilta ja turhilta erimielisyyksiltä.

Jumalan armo Kristuksessa on suurempi kuin pilkuntarkka lain kirjaimen noudattaminen. Lepopäivän pyhittäminen on tärkeää, mutta se ei saa estää hyvän tekemistä. Oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus on tärkeämpää kuin ulkokohtainen jumalanpalveluksen vietto. Kristuksessa kasvaminen, hänen seuraamisensa, on tärkeämpää kuin yksityiskohtaiset uskonnolliset tavat, kieltäymykset ja juhla-ajat.

Jumalan lahjat näkyvät arjessamme rakkautena, iloisuutena, kärsivällisyytenä, ystävällisyytenä, hyvyytenä, uskollisuutena, lempeytenä ja itsehillintänä. Sydämen usko on arvokkaampi kuin suuret puheet ja julistukset.

Yllä olevan listan löydämme yhden ainoan päivän (18. sunnuntai Helluntaista) kohdalta esimerkiksi siitä, miten vanhat kirkon johtajat (Jeesus, Paavali sekä profeetta Aamos) opettivat ja painottivat ajankohtaisissa ongelmissa. Yhteyttä ei löydy kinasteluista ja oman näkemyksen inttämisestä, vaan hengellisen elämän perustasta. Meidän on keskityttävä uskoon ja rakkauteen ja pyrittävä kasvamaan niissä yhä suurempaa hengelliseen kypsyyteen ja nöyryyteen.

Apostoli Paavali kiteytti galatalaisille: ”Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” (Gal. 5:1–6). Olisiko tällä ohjeella annettavaa myös meidän aikamme kirkollisiin kysymyksiin?

Timo Posti
kirkkoherra