Loppiainen 6. tammikuuta on kristikunnan vanhimpia juhlia. Sitä on vietetty 200-luvulta lähtien, mutta sisältö on muuttunut aikojen kuluessa. Suomenkielinen nimi on peräisin 1600-luvulta, ja se tarkoittaa joulunpyhien loppumista.
Aluksi loppiainen eli epifania (Herran ilmestyminen) oli Jeesuksen syntymäjuhla. Myöhemmin aiheeksi tuli Jeesuksen kaste, jonka yhteydessä Jumala ilmoitti Jeesuksen olevan hänen rakas poikansa. Nykyään loppiaisen aihe luterilaisessa kirkossa on Jeesus maailman valo.
Jo varhain kristillisessä traditiossa syntyi käsitys tietäjien lukumäärästä ja nimistä. He olivat kolme kuningasta nimeltään Melchior, Balthasar ja Kaspar. Heidän lahjansa Jeesus-lapselle saivat myös tulkinnan. Kulta merkitsi kuninkuutta, suitsuke rukousta ja mirha uhrikuolemaa.
Ruotsinkielinen loppiaisen nimi trettondagen tarkoittaa kolmattatoista päivää joulusta. Samankaltainen nimi kyseisellä pyhällä on useissa kielissä. Suomessa 13:nnen päivän sääntö rikkoutui 1971, jolloin loppiainen työmarkkinapoliittisista syistä siirrettiin lauantaille. Sittemmin se palautettiin entiselle paikalleen maailmanlaajan kristillisen perinteen mukaisesti.
Uusi alkaa pienestä
Loppiaisen kertomuksessa kuninkaat eli vieraiden kansojen edustajat kohtaavat ensimmäisen kerran Jeesuksen. Siksi pyhästä on tullut lähetystyön juhlapäivä. Kristus on valo kaikille kansoille.
Kertomus tietäjistä on paradoksaalinen. Kuninkaat vaeltavat viikkoja polvistuakseen pienen lapsen äärelle. Se kertoo, kuinka Jumala korottaa alhaiset ja alentaa ylhäiset.
Koko maailma odotti Jeesuksen syntymän aikaan jotakin uutta. Sama on tilanne nytkin: odotamme jotain uutta, parempaa, ehjempää, kauniimpaa, oikeudenmukaisempaa.
Uusi alkaa aivan pienestä: pienestä lapsesta, pienestä silmusta, pienestä hyvästä teosta. Kädenojennuksesta, hyvästä ajatuksesta, pienestä hymystä siitä se alkaa.
/ Leena Pohjola

Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.