Pimeyttä ja valoa

24.10.2008 - luottamushenkilö Virpi Miettinen -

Tässä sitä nyt taas ollaan, Suomen pisimmässä pimeimmässä ja märimmässä vuodenajassa, jolle ei oikein enää edes tahdo löytyä nimeä. Ennen muinoin tätä ilmiötä kutsuttiin syksyksi. Nykyään sen sijaan tuntuu, että tätä syksy-talveksi nimitettyä olotilaa jatkuu, jatkuu ja jatkuu… Vuodesta jo ainakin yli puolet ajasta, syksystä aina seuraavaan kevääseen asti.

On olemassa syksy-ihmisiä ja ei-syksy-ihmisiä. Itse onnekseni lukeudun ensiksi mainittuihin. Toki jatkuva pimeys väsyttää, mutta onnekseni se ei saata minua tolaltaan. Minua – väsynyttä – pimeys armahtaa: se on jotain, joka antaa kiireen keskellä luvan hidastaa. Pimeydessä on jotain, joka saa hiljentymään, pysähtymään ja keskittymään olennaiseen.

Pimeys saa asiat myös näyttämään hiukan erilaisilta: pehmeämmiltä, epämääräisemmiltä, monimuotoisemmilta, mielenkiintoisemmilta. Olen usein miettinyt, mistä se johtuu – ja mitä pimeys oikeastaan on. Fysiikan näkökulmasta pimeys on ”valon puuttumista.” Fysiikan historiassa pimeyttä on pidetty jopa erillisenä aineena. Mutta onko pimeys sittenkään vain valon puutetta? Ja millä sitä mitataan? Silläkö, mitä osaa sähkömagneettisesta spektristä ei voi ihmissilmällä ihmissilmällä havainnoida?

Kuitenkin, jos oikein tarkkaan katsotaan, jotain aina nähdään, sysimustimmassakin pimeydessä. Eikä pimeys läheskään aina edes ole pimeää, vaan eriasteista hämärää: porvarillista hämärää (engl. civil twilight), nauttista hämärää (engl. nautical twilight tai military twilight) ja astronomista hämärää (engl astronomical twilight). Hämäryyden ja pimeyden erottaa sanakirjan mukaan siitä, että pimeys koittaa vasta kun aurinko on yli 18 astetta horisontin alapuolella.

Toisaalta, mielen ja sielun pimeydellä ole mitään tekemistä valon puutteen kanssa. Filosofisena ja uskonnollisena metaforana pimeydellä voidaan tarkoittaa myös henkisen ja hengellisen valon – tiedon ja uskon – puuttumista. Pimeys herättää meissä myös monenlaisia tunteita. Pimeyttä pelätään ja vihataan, mutta sitä voi myös sietää, jopa rakastaa.

Itselleni syksyn pimeydessä on jotain lohdullista, kaunista ja levollista mystiikkaa. Pimeydessä on myös lupaus valosta. Tämän syksyn ja talven synkimmän pimeyden keskelle saamme lupauksen Jumalan Rakkauden Valosta, joka sytytetään sydämiimme keskelle syksyisen ja talvisen pimeyden syvintä laaksoa, tänäkin adventtina.

Apostoli Johannes kirjoittaa Jeesuksesta Kristuksesta, meidän elämämme suurimmasta valosta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt." (Joh. 1:4–5.) Jeesus kulki läpi meidän pimeytemme, ja toi sinne valon. Hän syntyi valoksi sydämiimme – tänäkin syksynä, tähänkin pimeyteen.

Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

10.11.2008 klo 14:02:30
kirjoittaa

tekstisi ajatus on kaunis ja lohdullinen. Pimeässä katsottuna tähtitaivas on valtavan kaunis, kaupungissa tähdet hämärtyvät valosaasteessa ja vain kirkkaimmat tähdet näkyvät. Tähtitaivas on lohdullinen katsoa. Vaikka tähdet liikkuvat, elävät ja kuolevat, niin ne vaikuttavat jotenkin pysyviltä ja ikuisilta. Samoin kynttilä on kaunis pimeässä loistaessaan pehmeää valoaan, valoisassa se menettää osan loistostaan. Tarvitsemme siis pimeyttä huomataksemme joidenkin asioiden kauneuden. Pimeys ja valo, molempia tarvitsemme.

Ilmoita asiaton kirjoitus