Päivän Sana 20.08.2017
Jeesus sanoi:
"Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan."

Luuk. 4:24

Maailman valo ja joulu

22.12.2010 – pastori, tutkija Panu Pihkala

 

Uskonto ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin mitä usein ajatellaan. Ennakkoluulot ovat ihmisen peruskiusaus, ja valitettavan yleisiä taiteilijoiden ja kirkkojen edustajien kesken.

 

Usein jää huomaamatta, kuinka suuri osa taiteilijoista nousee kristilliseltä pohjalta – ja kuinka suuri osa kristityistä on läheisissä tekemisissä taiteen kanssa. Saksalainen runoilija Novalis ilmaisee jotain hyvin syvää:

”Runoilija ja pappi olivat kerran yhtä – ja vasta myöhemmät ajat ovat erottaneet heidät toisistaan. Mutta oikea runoilija on aina pysynyt pappina, niin kuin oikea pappi aina on pysynyt runoilijana – ja mikseivät he kerran tulevaisuudessa taas sulaisi yhteen?”

Novalis, Fragmentteja, 1700-luvun lopulta

 

Kirkkonummella vuoden kohokohta uskonnon ja taiteen leikkauspintana oli Maailman valo
-ooppera. On erittäin arvokasta, että paikkakunnalla on näin paljon taiteellista osaamista ja yhdessä tekemisen tahtoa. Tekijöiden lisäksi on ilmaistava kiitosta seurakunnan luottamushenkilöille taidetta kohtaan osoitetusta ymmärryksestä, mikä ei valitettavasti ole itsestäänselvyys Suomessa.

 

Taideteosta ei pidä yrittääkään ”selittää” kokonaan. Hyvä taideteos on merkittävä juuri avoimuutensa vuoksi. Sillä on tietty yhteinen puhutteluvoima, mutta tulkintojen määrää ja laatua yksilöiden kesken ei voi rajata. Haluan esittää arvostustani teosta ja sen tekijöitä kohtaan esittämällä eräitä sen herättämiä ja siihen liittyviä ajatuksia kolmen otsikon alla: Kirkko ja nummi, Sukupolvien ketju ja Joulu.

 

Kirkko ja nummi

 

Elämme paikkakunnalla, jonka luonto on erittäin kaunista ja jossa näkyy muinaisten voimien vaikutus. Ikiaikaisuus piirtyy esiin kalliomäissä, joita ovat uurtaneet meren aallot ja jääkaudet, ikivanhoista tulivuorista puhumattakaan. Mutta kenties ikiaikaisin näky on rantakallio.

 

Maailman valo -oopperan yhtenä kantavana juonteena, kuten sen tulkitsen, on rajallisen yksilön matka maailman suuren kertomuksen ja voimien keskellä. Tämä matka on eri historian vaiheissa sekä pohjimmiltaan sama että käytännön olosuhteiltaan hyvin erilainen.

 

Ihmisen matkan syvä kuva on rantaan saapuminen. Ranta voi symboloida hyvin erilaisia asioita: kenties syvimmät symbolit liittyvät juuri rajapintoihin. Ranta voi olla perille saapumista, mutta samalla uuden alkua.

 

Munkeille, jotka saapuvat pitkän merimatkan jälkeen Suomen rannikolle, ranta on samalla turva ja uhka. Lepo meren tyrskyjen jälkeen, kuten se on lukemattomille kalastajasukupolville ollut. Ja samalla tuntemattomuuden uhka: metsiin voi kätkeytyä myös vihamielisiä ihmisiä.

 

Toisesta suunnasta saapuessa ranta on yhtä vertauskuvallinen, vaikkakin käänteisesti. Ranta muistuttaa rajattomuudesta. Metsien rajoitettu näköala aukeaa aavaksi, silmänkantamattomiin. Rajattomuus voi olla levollinen näky; mutta myös tuntematon, uhkaava. Mitä odottaa horisontin takana? Hyviin satamiin vievät veneet, vaiko valloittajien laivasto?

 

Maailman valo -oopperan ratkaisu aloittaa kertomus rantaan saapumisesta on syvällinen osoitus koko teoksen pohjavireestä: rajallisen ja rajattoman rajapinnasta. Samalla rantakalliot muistuttavat meitä Kirkkonummen luonnon valtavasta arvosta.

 

On koko yhteisön suuri rikkaus, että luonnonvaraista rantaa ja ympäristöä on vielä olemassa, ja sinne on julkinen pääsy virkistymään sekä pohtimaan syvällisiä. Tämän asiantilan säilyttäminen kasvavan rakentamisen paineissa on kaikkien kuntalaisten yhteinen haaste.

 

Merestä nouseva maa on myös koko Suomen luonnon kuva; turhaan ei vaikkapa Reino Kalliola aloita Suomen luonnon kokonaisesitystään (1946) juuri tällä kuvalla. Kirkkonummelaisilla on luonnonrikkauksiensa kautta kutsumus koko Suomen luonnon varjeluun: tämän ”värisevän kukan harmaalla graniittikalliolla”, kuten Kalliola sen sanoittaa.

 

Sukupolvien ketju

 

Kirkkonummen kirkon kivien keskellä voi ajautua mietiskelemään sitä kymmenten sukupolvien joukkoa, joka näitä samoja kiviä on kantanut ja katsellut. Maailman valo piirtää esiin tämän sukupolvien ketjun, ja ihmisen peruskysymykset sen keskellä: Kuka minä olen tässä ketjussa? Mikä on minun, pienen yksilön, merkitys? Perheeni? Sukuni? Uskoni, epäuskoni; epätoivoni, toivoni?

 

Ihmisen peruskysymykset liittyvät hänen rajallisuuteensa. Kuolevaisuuteen, mutta myös pahuuteen ja hyvienkin aikomusten kaatumiseen turhan usein.

 

Peruskysymysten keskellä piirtyvät esiin sekä ihmisen ajaton samankaltaisuus että aikojen suuret käytännön erot. Tätä Maailman valo ilmentää rikkaasti. Marian ja Tituksen hahmot kiertyvät ajan pyörteisiin, ilmentäen yksilön ajatonta osaa kärsimyksen ja ilon maailmassa. Eri aikojen hahmot kamppailevat toimeentulonsa, uskomustensa ja pyrkimystensä kanssa.

 

Länsimainen nykyihminen elää historiallisesti tarkasteltuna hyvin outoa aikaa. Perheen, luonnon ja uskonnon roolit ovat sangen erilaisia ihmiskunnan ikiaikaiseen tilanteeseen nähden.

 

Tiede ja teknologia hallitsevat maailmankatsomustamme ja ovat tuoneet meille lukuisia etuja. Aikamme hallitsevat aatteet, tai pikemmin aatteettomuudet, ovat kuitenkin kovin avuttomia käsittelemään pahuutta ja kuolevaisuutta. Kuolema nähdään helposti aina hoitovirheenä, epäonnistumisena. Vastineeksi Maailman valo kuvittaa ihmiskunnan yleisen tilanteen: viikatemies leikkaa satoa kovin usein silloinkin, kun se ei ole mitenkään edes kypsää.

 

On sekä taiteen että uskonnon tehtävä muistuttaa ihmisiä perusasioista. Me kuolemme. Meissä on pahuutta. Meissä on myös hyvyyttä, mutta sen toteuttaminen vaatii paljon sekä yksilöiltä että yhteisöiltä. Ei ole lainkaan pahaksi pysähtyä Kirkkonummen kirkon maalausten äärellä useamminkin ja muistella, mitä vanhat sukupolvet ovat joutuneet kokemaan. Pahuuden suuri ilmentymä, sota, on ollut ihmiskunnan jatkuva vitsaus. Se, että useimmat meistä välttyvät siltä nykyään, on vähintäänkin suuren kiitollisuuden jatkuva aihe; mutta myös vahva kutsu toimimaan jatkuvan rauhan puolesta.

 

Joulu: lapsi ja maailman valo

 

”Salaisuus on lapsille ilmoitettu.”

Laura Voipion lause ilmaisee minulle oopperan sekä koko kristinuskon avaimen. Lapsi tuo toivon sukupolvien ketjuun: sekä fyysisesti että hengellisesti. Sekä kaikkien lasten kautta että erään tietyn lapsen kautta – hänen, joka Johanneksen evankeliumissa ilmaisee itsensä Maailman valoksi.

 

Elämä on pitkä matka lapseudessa. Pahuuden ja kuolevaisuuden keskellä lapsi, lapseus on hyvän ja toivon ruumiillistuma. Meitä kutsutaan ottamaan lapsi vastaan: ympäriltämme ja itsessämme.

 

Tämä on se tehtävä, johon taide kurkottaa ja johon uskonnon ensi sijassa tulisi vastata: toivon sanoma. Elämästä selviäminen. Rajallisuus voi olla kovin lohduton asia, jos toivon perustaa ei ole missään itseä suuremmassa.

 

Kristinusko esiintyy nykyään julkisuudessa useimmiten uutisten muodossa. Voi hämärtyä se, että pohjimmiltaan kristinusko on vastaus pahuuteen ja kuolevaisuuteen. Eikä tämän saarnaaminenkaan helppoa ole.

 

Joulu on rajallisuuden ja rajattoman välisen rajapinnan juhla. Valon juhla; maailman valon. Pimeyden keskelle sytytetään kynttilä: kaiken pahuuden ja kärsimyksen keskellä on toivo. Ei ole sattumaa, että haudoilla käydään niin paljon juuri jouluna. Me muistamme sukupolvien ketjua ja omaa rajallisuuttamme.

 

Kristinuskon ydin, usko ihmiseksi syntyvästä Jumalasta, on rajallisuuden ja rajattomuuden yhdistyminen. ”Kaikki on nyt täytetty, valo ilmi näytetty”, kuten Maailman valon libretto sen sanoittaa.

 

Maailman valo -ooppera päättyy kurkotukseen tuonpuoleiseen. Komea loppukohtaus tekee sen, mitä ihminen voi sanoittaessaan sanoittamatonta: osoittaa suuntaa. Jokainen vastaa omasta vastauksestaan: toisen puolesta ei voi päättää. Ihmisten vastaukset sanomaan Maailman valossa ovat ajattomia:

”Kansa 1: Vallan selvä asia. Pyhä asia!

Kansa 2: Ei se mitään ollutkaan.

1: Ei muuta tarvita.

2: Eikö hienompaa?

Lapset: Ovi valoon aukeaa, Gloria!”

Maailman valo, libretto, Laura Voipio, s.21

 

Panu Pihkala

Panu on virkavapaalla tekemässä väitöskirjatutkimusta.

 

Maailman valo -oopperaa esitettiin Kirkkonummella 22.–24.10.2010

Sävellys: Annukka Ahola

Libretto: Laura Voipio

Kirkkonummen oopperayhdistys

 




Kommentit

3.1.2011 klo 20:58:48
Laura ja Annukka kirjoittaa

Kiitoksia erittäin aiheeseen paneutuneesta kirjoituksestasi!
On suuri ilo kun vastaanottaja tavoittaa sen mihin tekijät ovat pyrkineet.

Monista palautteista olemme saaneet ymmärtää, että aihe on kovin paikallinen teoksen leviämiseksi eteenpäin, mutta itse pyrimme ylespätevyytee. Sen vuoksi oli todella ilo lukea kirjoituksesi.

Kiitoksin tekijät






Kirkkonummen Seurakuntayhtymä
PL 26, 02401 Kirkkonummi
Seurakunnantie 1
Puhelinkeskus (09) 80501
Fax (09) 853 3169
www.kirkkonummenseurakunnat.fi
Avoinna: ma-pe klo 9.00 - 15.00
Kesä-, heinä- ja elokuussa:
ma-to klo 9.00 - 11.30 ja 12.30 - 15.00
pe suljettu