Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.
Ef. 4:10, Helatorstai
4.11.2011 – seurakuntalainen Laila Liukka
Olin uhmakkaasti julistanut: Kun meidän lapset lähtevät kotoa, en aio museoida lastenhuoneita, ja nyyhkiä. Sehän on hienoa, että lentävät pesästä ja omat siivet kantavat.
”Ai, sä et tehnyt museota vaan temppelin!” sanoi kuomani mun. Pianon päällä ovat pienet rusettikengät kokoa 15, kaksi pojan juhlarusettia, balettitossut. Ja kynttilät palavat siinä joka päivä. Lapsuusvalokuvatkin on nyyhkitty. Niistä tulee taidegalleria. Voihan noita lupauksiaan kiertää.
Kaksi vanhaa varista löyhyttelee jo hidastuneita ja sulkasatoisia siipiään. Ketä me nyt sitten ollaan? Luopuminen raastaa. Sittenkin. ’Parisuhteen palikat’ ja Räfsön parisuhdeleirien ajatukset puskevat mieleen. ”Siihen tottuu yllättävän hyvin!” lohduttavat konkariystävät.
Onko unelmia vielä korissa? Olenko vanha? Mihin olen liian vanha? Olen jo perustanut unelmapäiväkirjan. Jos jalat toimivat, ehdin vielä jotakin. Sitten kun lakkaan nyyhkimästä ja ymmyrkäisenä ihmettelemästä, alkaa ehkä uusi aika.
Tähän ei auta kuin mummous. Se on!
Laila Liukka