Päivän Sana 21.08.2017
Onnellinen se kansa,
jonka jumala on Herra,
kansa, jonka Herra on omakseen valinnut.

Ps. 33:12

Helsinki – Köln – Kirkkonummi

9.1.2016 – diakoniatyöntekijä Niina Paronen

 

Läpikulkumatkalla Helsingin rautatieasemalla alkuillasta. Junan lähtöön hetki aikaa, ostan kahvin ja istahdan alas.

 

Asematunnelissa on jokseenkin levollinen tunnelma. Työmatkalaisia kulkee tasaisena virtana. Toiset ovat jo viikonlopun vietossa. Ystävät halaavat toisiaan jälleennäkemisen ilosta. Treffeille tulevat vaihtavat nopean suudelman. Joukko nuoria turvapaikanhakijoita opettelee käyttämään lippuautomaattia.

 

Afrikkalaistaustainen mies lähestyy ja kysyy englanniksi tunnenko jo Jeesuksen. Kyllä tunnen. No mutta sehän on hienoa, hän toteaa ja nauraa iloisesti.

 

Lähistöllä mies laulaa ja soittaa kitaraa. Laulut ovat ranskaksi ja jollain toisella kielellä, jota en tunnista. Mies näyttää Lähi-idästä tulleelta. Äkkiä hän vaihtaa kielen suomeksi ja hieman takellellen laulaa: Rakastan musiikkia, rakastan soittaa kitaraa, rakastan laulaa Helsingissä, täällä yhdessä ihmisten kanssa. Hän toistaa säettä yli kymmenen kertaa. Miehen ääni on kaunis ja rauhoittava. Se kaikuu asematunnelin yli.

 

Mieleeni tulee viime päivien uutisointi Kölnin tapahtumista. Katselen edessäni olevaa aukiota ja muistan saksalaispoliisin kertomuksen, kuinka hän nosti maasta hysteerisesti itkevän ja kirkuvan, shokissa olevan nuoren tytön. Tytön alusvaatteet oli revitty tämän päältä. Häntä oli kourittu joka puolelta, monen miehen toimesta. Poliisi oli itsekin järkyttynyt siitä, etteivät he pystyneet auttamaan enempää.

 

Havahdun, mies laulaa edelleen. Käyn viemässä kolikoita kitarakoteloon. Mies hymyilee. Se tarttuu. Lähden junalaiturille. Useampi irakilaiselta näyttävä nuori mies kävelee vierelläni. Laiturin tungoksessa yksi vahingossa törmää minuun. Hän säikähtää ja suorastaan loikkaa kauemmas.

 

Junassa istun ensimmäiselle vapaalle paikalle. Mies vieressäni säpsähtää ja käännyn ihmetellen katsomaan. Hän näyttää myös irakilaiselta, parikymppiseltä. Mies liimautuu puhelimeensa eikä nosta katsettaan.

 

Edessäni olevalle paikalle istahtaa nainen, joka puhuu äänekkäästi puhelimeensa. En tunnista kieltä, veikkaan arabiaa, mutta se ei ihan kuulosta siltä. Uteliaisuuttani kysyn naiselta, mitä kieltä hän mahtoi käyttää aiemmin. Nainen hymyilee leveästi ja kertoo sujuvalla suomella puhuneensa persiaa. Hän selittää arabian ja persian yhtäläisyyksiä ja eroja.

 

Pohdin mahtaisinkohan oppia puhumaan kieltä, kiinnostaisi kyllä. Minä voin opettaa sinua, nainen toteaa. Jos vain haluat. No haluaisin kyllä. Vaihdetaanko numeroita, nainen kysyy. Vaihdetaan vaan! Vieressäni istuva nuori mies vilkaisee meitä varovasti. Numerot ja nimet tallennetaan. Hyppään junasta seuraavalla pysäkillä ja heippaan uutta ystävää.

 

Kävellessäni kotiin mietin maailman hämmentävyyttä ja ristiriitaisuutta. Yhdessä hetkessä paljon pahaa. Paljon pelkoa. Kärsimystä. Syyllisten etsintää. Syyttömien leimautumista.

 

Tulee uusi päivä ja jossain ihmiset taas kohtaavat. Tapahtuu hyviä asioita. Muurit murtuvat. Saman päivän iltana luen lehdestä Amnestyn työntekijän haastattelun. Hän sanoo, että kaikesta kohtaamastaan pahuudesta huolimatta hän haluaa säilyttää uskon ihmiseen. Se luo toivoa uuteen huomiseen.

 

Niina Paronen




Kommentit

13.1.2016 klo 20:31:57
Leena kirjoittaa

Hieno kirjoitus Niina. Hienosti sanoitit ajatuksesi.
Kunpa voisi tätä ajatusta ja tunnetta jakaa enemmänkin ja saada hyviä kohtaamisia ilman pelkoa ja ennakkoluuloja.





Kirkkonummen Seurakuntayhtymä
PL 26, 02401 Kirkkonummi
Seurakunnantie 1
Puhelinkeskus (09) 80501
Fax (09) 853 3169
www.kirkkonummenseurakunnat.fi
Avoinna: ma-pe klo 9.00 - 15.00
Kesä-, heinä- ja elokuussa:
ma-to klo 9.00 - 11.30 ja 12.30 - 15.00
pe suljettu