Päivän Sana 20.08.2017
Jeesus sanoi:
"Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan."

Luuk. 4:24

Eliel Saarisen haudalla

7.5.2015 – pastori, tutkija Panu Pihkala

 

Metsä voi olla hengellinen kokemus. Ja metsän tuhoaminen voi tuntua pyhäinhäväistykseltä.

 

Hämmästyin, kun vierailin ensimmäistä kertaa Hvitträskissä. Syynä ei ollut kartanolinna, sillä sitä olivat ystävät jo aiemmin ylistäneet. Yllätys löytyi sata metriä alamäkeen, jossa pieni kyltti osoitti tietä suuren metsän halki. Kapea polku laskeutui tummanvihreän sammalmeren halki, mustikanvarpujen ja sienien keskeltä kohti hautapaikkaa. Metsä oli poikkeuksellisen hieno.

 

En olisi voinut kuvitella sopivampaa hautapaikkaa Eliel Saariselle, Loja Saariselle ja Herman Geselliukselle. Nämä ihmiset, joille luonto oli erittäin tärkeä, saivat levätä harvinaisen vanhan metsän siimeksessä.

 

Tästä paikasta ja Hvitträskin rantapoluista tuli minulle tärkeä maasto, kun asuin Kirkkonummella ja suoritin pastorin töitä. Etenkin, jos Masalan suunnalla oli raskaita työtehtäviä, suuntasin Hvitträskiin. Laskeuduin polkua pitkin ikimetsän kautta hiljaisuuteen ja rauhaan. Nyökkäsin arvostukseni haudan kohdalla. Katselin järvenrantaa ja huolet olivat tyyntyneet.

 

”Metsä kirkkoni olla saa”, sanoo moni suomalainen. Luonto on aivan keskeinen syvien kokemusten maasto: se hoitaa ihmistä fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti. Kristitty jakaa luonnon pyhyyden kokemukset muiden ihmisten kanssa, mutta hänelle kyse on vielä siitä, että luonnon takana on Jumala. ”Kaiken läpi loistat”, runoilee Anna-Maija Raittila Jumalan läsnäolosta luonnossa (virsi 194).

 

Hvitträskin rantametsä on ollut monelle ihmiselle tällainen syvien kokemusten paikka. Sillä on ollut monia etuja. Metsä on ollut poikkeuksellisen vanhaa: jo Saarinen ja kumppanit aikoinaan ihastuivat sen jylhyyteen. Ajan myötä metsästä tuli vielä poikkeuksellisempi, sillä vanhat metsät on nykyään lähes täysin hakattu. Tämä metsä oli myös lähellä asutusta ja sen luo oli helppo päästä polkupyörällä tai autolla.

 

Olisi pitänyt arvata, että paikka on niin hieno, ettei sillä ole selviytymismahdollisuuksia tässä ajassa ja maailmassa. Ensin kaadettiin muutama vuosi sitten mäen länsipuolen metsä. Sitten kevättalvella 2015 koettiin järkytys: koko vanha kuusikko hautapolun viereltä oli avohakattu tylyllä tavalla.

Ks.

 

Perusteluina käytettiin turvallisuusnäkökulmia, mutta väitteet eivät vakuuta. Kannot eivät ole lahoja. Yksittäiset lahot puut olisi ollut mahdollista poistaa huomattavasti sivistyneemmällä tavalla. Luonnonsuojelullista, maisemanhoidollista tai matkailullista arviota ei ollut tehty kunnolla. Kaikki tämä saa epäilemään, että kyse oli joko välinpitämättömyydestä tai hakkuutuottojen halusta.

 

Lukuisat ihmiset ovat järkyttyneitä. Kyse on katsomuksellisesta asiasta, jota voi olla vaikea ymmärtää, jos ei välitä metsistä. Osalle ihmisistä puut ovat vain raaka-ainetta, joka kyllä kasvaa uudestaan. Toiset ihmiset arvostavat metsiä myös järkisyistä ja tunnesyistä. Heille tutun metsän menetys käynnistää suruprosessin. Tästä on hyviä kuvauksia Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon tärkeässä kirjassa Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jossa kuvataan myös Kirkkonummen Hirsalaa.

 

Hvitträskin tapaus on yhtäältä jäävuoren huippu, mutta erittäin symbolinen. Se kertoo sekä metsien kohtelun nykytilasta että ihmisten halusta saada asiaan muutos. Tämän tapauksen äärelle pitää pysähtyä. Kristityillä on siihen oma velvollisuutensa.

 

On absurdia, mieletöntä, että tapaus sattui Eliel Saarisen haudan ympärillä. Saarinen, joka arvosti luontoa suuresti, on merkittävimpiä suomalaisia arkkitehtejä. Kuten kaikki suuret arkkitehdit, hän tasapainotteli luonnon ja kulttuurin yhdistämisessä. Hän oli yksi Suomen taiteen kultakauden edustajista. Nykypolvet kulkevat yhä tuon ajan hahmojen perinnön keskellä. Saarisen kohdalla tämä tulee todeksi jokaiselle, joka saapuu junalla Helsingin keskustaan.

 

Saarinen, kuten poikansa, Eero, suunnitteli myös kirkkoja. Elielin viimeinen työ oli Minneapolisin Christ Church Lutheran -kirkko, jota pidetään erittäin merkittävänä arkkitehtuurisena luomuksena. Kävin siellä itse neljä vuotta sitten ja hämmästelin yksityiskohtien rikkautta, joka kuitenkin palveli kokonaisuutta. Saarinen itse totesi: ”Jos rakennus on rehellinen, arkkitehtuuri on uskonnollista.”

 

Henkilö, joka tajusi paikkojen kokemisen tällä syvyydellä, on nyt saanut hakkuuaukean hautansa ympärille. Hävettää nykysukupolven puolesta.

 

Mitä kristitty voi tehdä? Luterilaisuudessa on ajateltu, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on jokaisen velvollisuus. En aio jättää hakkuutoimenpiteestä erillistä kristillistä tutkintapyyntöä. Mutta kristittyjen erityinen sarka on tarjota mahdollisuus asian yhteiseen hengelliseen käsittelyyn. Siksi olen mukana järjestämässä suruhartautta vanhojen metsien hakkuiden ja etenkin Hvitträskin tapauksen johdosta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähimaastossa.
Ks.

 

Voimme ilmaista yhdessä surumme ja tyytymättömyytemme, voimme kuunnella Raamatun sanaa (jossa puhutaan yllättävän paljon puista), voimme yhtyä musiikkiin ja rukoukseen. Ja voimme toivoa, että onnistuisimme kasvattamaan tulevat sukupolvet niin, ettei edellisten tarvitsisi hävetä.

 

Panu Pihkala

 

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka työskenteli Kirkkonummen
suomalaisessa seurakunnassa 2005–2010 ja toimii nykyään
Kristityt luonnon puolesta (A Rocha) ry:n puheenjohtajana






Kirkkonummen Seurakuntayhtymä
PL 26, 02401 Kirkkonummi
Seurakunnantie 1
Puhelinkeskus (09) 80501
Fax (09) 853 3169
www.kirkkonummenseurakunnat.fi
Avoinna: ma-pe klo 9.00 - 15.00
Kesä-, heinä- ja elokuussa:
ma-to klo 9.00 - 11.30 ja 12.30 - 15.00
pe suljettu